Raskausviikko 17

Kyllä vaan kovasti mennään puoliväliä pikku hiljalleen. Jokohan tässä nyt voi viimeisetkin oikeasti iloita..päätin että jos rakenneultrassa kaikki on hyvin niin sitten annan itselleni kaiken luvan iloita tästä raskaudesta. Tuossa lueskelin neuvolasta saatuani vauva-lehteä ja siinä oli kyse tuleeko mies mukaan synnytykseen? Noh siinä mietin koska avopuolisoni ei aido tulla synnytykseen mukaan ollenkaan. syy siihen ettei hän halua ja kun kaikki on kertonut hänelle kuinka raa`an näköistä se tulisi olemaan.Hän sanoi ettei halua nähdä kipujani ja sitä kuinka veri lentisi että hän joutuisi poistumaan huoneesta ja tuottaisi minulle siitä vain pahan mielen ja itselleen jos tulisi.Ymmärrän täysin koska enhän minä siinä kohtaan mieti muuta kun että se saataisiin vaan pihalle ja että kivut lieventyisi. Avopuolisoni joutuisi katsomaan kaiken vierestä.Tämä on siis ensimmäinen synnytys minulle. Hieman mietin jo että tulisikohan joku muu sitten mukaani synnytykseen mutta mietin että olen kyllä sen verran rohkea luontoinen ihminen ja tottunut selviämään yksinkin..kun on pakko!Sovittiin että avopuolisoni vie minut sairaalaan kun se hetki tulee ja on siinä vähän aikaa ja poistuu sitten kun kovemmat supistukset alkavat ja tulee sitten uudestaan kun vauva on syntynyt ja minä levännyt. Miten te jotka ootte synnyttänyt tai synnyttämässä..oletteko yksin synnyttänyt vai onko puoliso tai joku muu ollut mukana? Lisäksi minulla on tullut pelko siitä että mitä jos en selviydykkään synnytyksestä.Mitä meidän lapsellemme sitten kävisi? tai että lapseni ei synnykkään elävänä tai kuolee synnytyksen jälkeen?Että mitä jos en näkisikään lapseni hymyjä ja elämän askeleita? Kai nämäkin on ihan normaaleja tuntemuksia ja pelkoja jokaisella äidillä! Sen siitä keskenmenosta opin että jokapäivästä täytyy nauttia kun päivä olisi viimeinen. Koskaan ei voi tietää että miten elämä menee..on nautittava niistä pienistä asioista.Nyt ainakin hyvin mennyt tähän asti niin tuskin enää huonommaksi voisi mennä.

Tänään meijän ihana koira teki miulle kepposen...karkasi! Oli ihana juosta tuolla aamupahoinvointisena, aamutakki päällä ja hiukset sottasena pitkin katuja. Naapureilla oli ainakin viihdettä. ei meinannu millään tulla vaikka oli koirankeksejä ja menin kyykkyyn ja kutsuin nätisti ja yritin siis kaikkeni kävellä pois päin..vasta viimeisenä ajattelin että olkoon et kokeillaan vielä tätä. Menin kyykkyyn ja esitin itkevää kädet kasvoilla..sit vasta se tuli kattomaan et mikä miulla oli hätänä ja nuolemaa kasvoja. Kyllä siinä sai olla vessassa vähän aikaa koira rauhottumassa. Onko teillä ollu koirat keksiny teille jotain samankaltaisia kepposia? Minulla on ollut koko ikäni aina koira joten olen tavallaan tottunut näihin koirien mielenosotuksiin ja käyttäytymiseen. Lapsuuteni koira Dina oli  Tiibetinterrieri.Kuvia koneella tästä koirasta ei ole mutta siis tämän näköinen:

Aikuisena

Pentuna

Valiettavasti se kuoli vuonna 2000 syyskuussa 10 vuotiaana levinneeseen kasvaimeen.Äitini ja veljeni kävivät lopettamassa koiran.Asia on minulle edelleen hirveän vaikeaa koska Dina oli koko lapsuuden ajan ollut minun koirani.Meillä oli tuolloin vielä yksi koiranpentu jonka velini toi meille huonoissa olosuhteissa kasvaneen Tiran beagle-Saksanpaimenkoira sekoituksen.

Tira kerjää grilliruokia vuonna 2010 kesällä

Tämä koira kuoli viime syksynä avopuolisoni syntymäpäivänä!Tira oli tuolloin 11 vuotias.Koiralla oli hirveästi  tulehduksia joten päätimme lopettaa sen kun yhtenä yönä se oksensi kaikki vedet pihalle eikä ruoka maistunut.Tiesin että oli aika lopettaa ja se oli elämäni yksi vaikeimmista asioista luopua rakkaasta lemmikistä joka auttoi minua selviytymään elämästä.En pystynyt elämään ilman lemmikkiä joten otimme 2 viikkoa sen jälkeen sekarotuisen koiran jonka rotuja emme tienneet eikä tiedetä tähänkään päivään asti mitä rotuja meidän bellassa on:

Bella 5kk iässä.(vanhassa asunnossa)



Nyt on siis aika minun ruveta siivoamaan ennen kun avopuolisoni tulee kotiin ja tehdä ruokaa!
see ya!