Jo hautausmaalle mennessäni kyyneleet nous pintaa. Kävelin noita samoja portteja jo kymmeniä kertoja enkelilapseni haudalle. ylläni se sama musta takki mikä oli viime syksylläkin päällä. Se melkein samanväriset ja pituiset hiukset jotka sotkeutuvat tuulen mukana...edelleen se sama ihminen joka menetti lapsensa. Ilmakin oli hyvin syksyinen ja viileä..aivan kuin palaisin takaisin ajassa taksepäin.Niin minä kuljin tätä tietä suoraan enkelilapseni haudalle. Mieli maassa ja surullisena tuoden taas jälleen kynttilän hänen haudalleen.
Niin laskin kynttiläni ja pienen posliini sydämmeni enkelini haudalle. Sanat ei kerro mitään sitä tunnetta miten katkera olin että tänään minun pitäisi pitää hänet sylissäni eikä käydä hänen haudallaan. Itkin! niin minä tein..itkin vaikka kuinka yritin olla itkemättä jotta muut haudalla kävijät eivät kuulisi tai näkisi. Mutta nyt minä vain itkin.Haudalla oli edelleen ne samat esineet mitä silloin kun ensimmäisen kerran kävin. Ne esineet mitkä muistuttavat minua siitä että hyvin useat ihmiset kokevay tämän saman..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti