Päivä jolloin sain tietäväni olevan raskaana oli heinäkuun 17 päivä vuonna 2011. Siinä katsoin kahta viivaa tikussa ja olin varma että se ensimmäinen meni pieleen joten hain uuden ja sekin näytti positiivista.En voinut uskoa silmiäni että minusta tulisi äiti. Tiesin heti että pidän lapsen, vaikka en tiennyt mitä tämän lapsen isä siitä sanoisi.Muistan miten sydäntäni lämmitti että mahassani oli niin ihana ihme. Lopetin työt ja koulun, sillä en halunnut ottaa mitään riskiä koska raskaus tuntui jo tuolloin erillaiselta raskaudelta. Lapsi olisi minulle ihme sillä en tiennyt voinko saada lapsia koskaan.Tuo kesä muutti kaiken elämässäni. Sitten minun rakas koirani kuoli, Tira. Muistan päivän aina kun Tira tuli minulle silloin kun olin aivan pieni , vasta 9 vuotias.Nyt olin itse 21-vuotias ja tira 13 vuotias. Sitä ei osaa selittää miten omasta lemmikistään voi tullla niin tärkeä,osa sinua, osa sitä lapsuuttasi ja muistoja. Vieläkään en osaa tai pää ei vieläkään tajua että Tira on kuollut. Muistan sen kun vielä vein sen sinne eläinlääkärille lopetettavaksi ja Tira makasi sylissäni. Siihen se siten nukahti. Miun pikku karva tassu <3 Kaipuu on liian voimaks, mutta jatkoin ja sain voimia siitä että minulla oli pieni ihme masussa. Minun oli pakko vauvan takia lakata murehtimasta liikaa Tiraa että vauvalla olisi kaikki hyvin. Tira siis kuoli 9.9.2011 kl:13.30. Surun keskellä jatkoin raskautta ja syntymäpäivänikin vietin hyvin rauhallisesti. Kaverini teki Tirasta piiroksen ja laittoi sen vielä kehyksiin. Ei sitä syntymäpäivää osannut juhlia samalla tavalla. Ei mennyt kauaankaan kun otin uuen koiran , sillä en kestänyt sitä että kukaan ei ollut minua vastassa kun menin kotiin. En käynyt lenkilläkään vaikka olisi pitänyt sillä minulla ei ollut koiraa , mutta Bellan saatua osasin yrittää jatkaa elämääni. Miten paljon iloa elämet voikaan tuottaa omistajilleen. Raskaus sujui tuolloin moitteettomasti mutta minulla oli silti tosi huonoja oloja ja aamuisin ei voinut asioitakaan hoitaa, ei edes jaksanut. Eräällä ystävälläni on laskettu aikaa samaan aikaan melkein kun mitä minulla olisi ollut. 9 päivää eroa olis ollut meijän vauvoilla. Minun laskettu aikani oli siis 26.4.2012 vapun aikaan. Ensimmäinen ultraääni päivänä ajoin pienen nokka kolarin. Onneksi minulla oli saman päivänä ultra.Kaiki ei mennyt sinäpäivänä muutenkaan hyvin. Vauvalla oli niskaturvotusta 4,5mm. Kyllä siinä säikähdin kun olisin toivonut ultraäänen olevan parempi kokemus. Ystäväni oli mukana sekä poikaystäväni. Jäi kyllä todella ahistava ja pelottava kokemus tuosta vaikka se oli maailman ihanin hetki jolloin näin viimeisen kerran lapseni olevan elossa.Viikkoja tulloin piti olla melkein 12 viikkoa, mutta vauvan pituus ei täsmännyt ja se jäi viikolle 10+6.
Kyllä siinä ahisti ja mietti, oikeastaan syytin itseäni että en ollut tarpeeksi ollut hyvä äiti. Mitä tein väärin? että lapsellani oli niskaturvotusta. Minulta otettiin samalla käynnillä verikokeita down-seulantaa varten. Olin aivan varma että lapsellaei olisi kaikki hyvin. Heti seuraavalla viikolla meninkin neuvolaan ja kuulin sydänäänet lapseltani ensimmäisen kerran. Se kuulosti kun juna olisi kulkenut. tämä olikin toinen neuvola käyntini. Silloin tiesin että se on elossa ja hänellä on kaikki hyvin. Elämä tuo tullessaan lisää raskaita asioita kaveri piirilleni sekä perheelleni...huomasin miten pahoinvoinit vain voimistuivat niin pahasti että laskin jopa alleni. Menikin pari viikkoa kun seuraava neuvola käynti olisi.Menin hyvillä mielin neuvolaan ja kaikki verenpaineet ja painot olivat erinomaisesti. Odotin sitä hetkeä, joilloin kuuneltiin vauvan sydänääniä taas. niistä sain niin paljon voimaa...mutta tällä kertaan sydän ääniä ei kuulunutkaan. Neuvolatäti yritti 45 minuutin ajan kuullostella lapseni sydän ääniä , mutta turhaan. Yritin pietellä itkua ja kyselin että ehkä se on jossain siellä piilossa. Minut lähetettiin heti seuraavaksi päiväksi ultraääneen. Kotimatkalla soitin äitilleni ja itkin..itkin niin paljon. Soitin poikaystäväni luokseni heti. Poikaystäväni piti minusta huolen, antoi ruokaa ja huolehti siitä että minulla oli peittoa ja että nukkuisin. Seuraavana päivänä meninkin heti aamulla ultaääneen ja ruudussa näin kuolleen lapseni käpertyneenä. Siitä hetkestä lähtien koko maailma romahti. En ole voinut kertoa siitäkenellekkään ääneen paitsi nytten.Se tunne kun katsot omaa rakasta lastasi ruudulta kuolleena tietäen ettäjoudut hänestä luopumaan nyt oli minulle niin iso shokki entten jaksanut enään mitään. Minä vain itkin.
....Täytyy lopettaa tarina tähän vaiheeseen sillä itsellenikin on rankkaa kertoa tämä kaikki..jatkan seuraavassa osiossa tarinaani enkelistäni.
